Heräsin tänään kylmästä ja koleasta Helsingistä. Itketti, pelotti ja mahassa oli valtavan suuri ahdistusmöhkyrä. Ero ja tunnemyrsky tulivat päälle voimalla, johon en ollut osannut varautua. Miten hirveä ikävä toista ihmistä voikaan olla? Sellaisia pieniä yhteisiä arjen hassutuksia ja rutiineja, aamuisia puheluita, supinoita ja kitaransoittoakin, johon suhteemme loppu vaiheessa niin kovin väsyin. Joni on kai kadonnut elämästäni kokonaan, enkä minä mitään muuta niin paljon toivo, kuin että meidän välinen yhteytemme ja ystävyys säilyisi.
Huolestuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti