Ahistaa!
Olen koko viikonlopun ajan ollut pää pyörällä Afrikasta. Mitä lähempänä lähtö on, sitä ristiriitaisimmiksi tunteeni muuttuvat. Olen innostunut, onnellinen ja jännittynyt, mutta silti kauhean epävarma. Ajatus reissusta oli paljon mukavampi silloin, kun se oli vain haave, jonka toteutumiseen en oikeastaan uskonut...
Huonoina hetkinä minua hirvittää ja kauhistuttaa. Riittääkö kielitaitoni? Mitäs jos lapsivankila paljastuukin maailman surkeimmaksi harjoittelupaikaksi? Mitä jos vihaan ihmisiä siellä? Entä jos MINUA inhotaan? Riudunko koti-ikävään? Päästääkö äiti kissat karkuun? Miten Joni pärjää täällä? Osaanko vaihtaa edes lentokonetta? Ehdinkö sadekauden alta pois? Sopeudunko? Entä jos saan niin hirveän mahataudin, että paskon sänkyyni? Se olisi kamalaa! :D
Hyvinä hetkinä uskon itseeni. Aion sönköttää enkkua virheidenkin pelossa, sopeutua, tehdä työni hyvin ja tutustua uusiin ihmisiin. Reissu on ollut sellainen voimauttava juttu minulle, eikä saisi unohtaa. Olen aina halunnut seikkailla reppu selässä ja koluta kaiken maailman kolkat - miksi se nyt yhtäkkiä tuntuukin niin kauhealta ja vaikealta?
Onneksi reissua ei voi enää perua! Sinne on vain pakko lähteä ja uskaltaa.
Kaikki kuvat: weheartit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti